Äitini murheita aikanaan olivat naapurin puolelta lentävät vaahteranlehdet. En osannut antaa sympatiaa. Mitä niistä. Eri asia, jos tuuli olisi tuonut muovinriekaleita.
Putoavat lehdet luonto on tarkoittanut maanpinnan peitoksi. Meillä täällä Pohjois-Pohjanmaalla alkutalvet ovat lähes järkiään käytännössä lumettomia, mutta pakkanen voi kivuta helposti yli kahdenkymmenen asteen. Siinä on ainakin aroilla kärvistelemistä.
Putoavilla lehdillä on eroa. Pähkinäpensaan lehtiin olen tykästynyt. Ne tipahtavat käytännössä pensaan juuristoalueelle peittäen pehmoiseen vaippaan lähes maanpinnalla luikertavat valko- ja keltavuokkojen maavarret. Lehdet liiskaantuvat syyssateissa jotenkin toisiinsa. Niitä ei tuuli riepottele. Ne lahoavat tosi nopeasti, ovat lähes kadonneet, kun vuokot keväällä ponkovat ylös. Ja maa muuttuu niiden putoamisalueella vähitellen uskomattoman hyvärakenteiseksi mullaksi. Matojen työtä arvelen. Niille pähkinänlehdet ovat mieluista ravintoa.
Koivun ja pihlajan lehdet lahoavat hitaammin. Annan niiden jäädä talveksi puiden alle ja haravoin vasta keväällä, kun ovat ehtineet luovuttaa suurimman osan ravinteistaan luonnon kiertokulkuun. Kevätharavoinnissa siivoutuvat samalla talven aikana pudonneet oksat ja kävyt. Kevätharavoinnin suuria etuja on myös se, ettei tarvitse syksyllä stressata, tuleeko lumi ennen, kuin saa hopeapajunkin lehdet haravoitua, ne mokomat, kun putoavat niin myöhään. Voi ajatella, että lumentulo on siunaus: peittää lehdet näkyvistä.
Vaahteranlehdet ovat luku sinänsä: kovia ja hitaasti lahoavia. Tuuli ehtii pyörittää niitä ennen lumentuloa sinne sun tänne. Pakko haravoida ennen, kuin naapuri hermostuu. Olen kerännyt niitä jätesäkkeihin ja kuljettanut arkojen juuristoalueelle tai peräti peitoksi. Lumentulo on hidasta syksyisin. Esimerkiksi ruosteliljat olisi pakko nostaa kellariin, jos ei olisi antaa niille vaahteranlehtikekoa päälle. Sen suojassa ne ovat talvehtineet vuosia penkissään. Lumi tulee tietysti aikanaan lisäpeitoksi.
Kaikkinainen alasleikkaus on pahasta. Antaa vaan jäädä talventörröttäjiksi, jotka keräävät lunta tehokkaasti kasvupisteen suojaksi. Ei edes mansikanrönsyjä kannata syksyllä poistaa. Muistan yhden tosi vähälumisen talven läntisessä Suomessa. Äitini asui Laitilassa ja hän oli siivonnut mansikkamaansa huolellisesti syksyllä. Keväällä hänellä oli paljon talvivaurioita, kun omalla mansikkamaallani Raahen ja Oulun välillä Ruukissa niitä ei ollut lainkaan. Olivat leikkaamattomat rönsyt suojelleet emojaankin.
Pitkänomaisesta tontistani kolmasosa on täysin luonnontilaista. Se antaa tiiviisti rakennetulla omakotitaloalueella mahdollisuuden esim. siilien talvehtimiseen. Muistan, kun lapset tulivat aikanaan tohkeissaan ovelle sanomaan, että ”tule äiti katsomaan, kun sorsan pesä on pudonnut puusta”. Taaperrettiin peräjälkeen takapihalle. Minä pidin mennessä luentoa, että sorsa ei tee pesäänsä puuhun eikä mikään tee sitä lokakuussa. Takapihalta löytyi kihisevä kuloheinäkasa. Otin kepin ja karhoin kasaa varovasti. Kasasta paljastui äkäinen siili, kukapa ei olisi, kun rauhaa pahasti häiritään. Haimme leveän lumilapion, pyörittelimme kaverin heinäpeiton kera lapion päälle ja laitoimme aitan alle suojaan. Meillä on ollut vuosikausia runsas siilikanta tontilla ilmeisesti hoitamattoman tontinosan takia.
Luonto kiittää vähemmän ahkeraa puutarhuria.
Inga Nuojua
Inga Nuojua on puutarhamessujen taustavoima ja Kotipuutarha-lehden mustan muovin mannekiiniksi tituleeraama oman tiensä kulkija. Ingan lajistoltaan uskomattoman rikkaassa puutarhassa ei rehkitä, vaan keskitytään nauttimaan kaikista luonnon vivahteista. Luomusti.
Artikkelikuva ylhäällä: Himalajanjalkalehden hedelmystöt, etualalla kukkii alastonimpi. Kasvien juurilla luikertelee ahomansikkaa ja pikkutalviota ja sammalkin saa kasvaa aivan rauhassa.
